Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme selaimen päivittämistä uudempaan versioon.
KYLÄKOULUJEN PERUSTA
 
Kyläkouluja ei voi mitenkään mielekkäästi erottaa muusta koulujärjestelmästä, sillä niiden toiminta on paljolti samankaltaista kuin muissa kouluissa (esim. sama valtakunnallinen opetussuunnitelma). Erityispiirteenä niissä voidaan pitää yhdysluokkaopetusta (jota myös taajamienkin kouluissa käytetään) ja joissakin kyläkouluissa ruoka valmistetaan omassa keittolassa. Pienissä kouluissa yksi opettaja opettaa yleensä kahta tai joskus useampia vuosiluokkia. Kyläkouluihin liittyy myös usein tunnepohjaisia, nostalgisia kokemuksia, joiden pohjalta ollaankin halukkaita säästämään jäljellä olevat kyläkoulut.
 
Taina Peltonen käsittelee opinnäytessään Pienten koulujen esiopetuksen kehittäminen -entisajan alakoulusta esikouluun muun muassa kyläkoulujen kehittymistä.  Siinä hän toteaa,  että kyläkoulujen historiallista kehitystä  ja asemaa  on  tarkasteltava  muun koululaitoksen  kehittymisen yhteydessä,  koska erillistä kehittymistä ei voi rajata muiden koulutyyppien kehittymisestä. Hän jatkaa, ettei kaikkia kouluverkoston synty- ja kasvuvaiheen tekijöitä voida enää selvittää tai mitata ja että ajalliset sekä alueelliset erot ovat olleet huomattavia maan eri osissa.
 
Valtakunnallista kyläkoulujen lähtökohtana voidaan pitää Cygnaeuksen ehdotusta. Hän ehdotti vuonna 1863, että  maaseudulle perustettaisiin kyläkouluja ja pitäjänkouluja. Peltosen opinnäytteestä käy ilmi, että kyläkoulut olisivat ehdotuksen mukaan olleet alakouluja, pohjakouluja 11-vuotiaille tytöille ja pojille. Kyläkouluista siirryttäisiin pitäjänkouluihin, erikseen tytöille ja pojille, 16-vuotiaiksi asti. Asian ratkaisemiseksi senaatti asetti komitean tarkastelemaan Cygnaeuksen ehdotusta. Ehdotukset eivät kuitenkaan toteutuneet täysin vaan kouluverkko alkoi kasvamaan pitäjänkouluista. Peltosen mukaan alakansakoulujen kyläkouluverkoston idea toteutui noin 100 vuotta myöhemmin.                                                        
 
Kouluverkko alkoikin kasvaa pitäjänkoulusta ja virallinen kansakoululaitos syntyi vuonna 1866. Se velvoitti ainoastaan kaupunkeja perustamaan riittävästi 6-vuotisia kansakouluja, ala- ja yläkansakouluja. Syynä siihen voidaan pitää kaupunkien vaurautta ja väestöpohja toteuttaa vuonna 1866 syntynyttä kansakoululaitosta.
 
Peltosen mukaan v. 1898 piirijakoasetus lopetti kuntien harkintavallan koulujen perustamisesta. Maalaiskunta oli velvollinen jakamaan alueensa kansakoulupiireihin ja perustamaan ylempiä kansakouluja (Asetus ylempien kansakoulujen perustamisen edistämisestä Suomen maalaiskunnissa 24.5.1898/20). Tätä voidaan pitää merkittävänä tekijänä suomalaisen kansakoulukehityksen historiassa, sillä asetus velvoitti kuntia perustamaan kansakouluja.
 
Oppivelvollisuuslaki vuonna 1921 määritteli koulun 6-vuotiseksi, jossa 7–8-vuotiaille oli tarkoitettu alakansakoulu ja vanhemmille yläkansakoulu. Peltosen  mukaan vain kauppaloissa ja kaupungeissa 6-vuotiseen oppivelvollisuuskouluun liittyi päiväjatko-opetus. Oppivelvollisuuslaki toi maalaiskunnille myös suuria velvoituksia, sillä uusia koulutaloja piti rakentaa. Tähän oli suurimpana syynä se, että lasten koulumatka ei saanut ylittää viittä kilometriä ja siksi useaan kuntaan kuuluvat kulmakunnat ja kyläyhteisöt piti yhdistää omaksi koulupiiriksi.
 
Vesterin mukaan (1996, 19) alakansakoulun luokan maksimikooksi määrättiin 40 oppilasta ja yläkoulussa vastaava luku oli 50. Supistetun ja täydellisen kansakoulun rajaksi määrättiin 30 oppilasta ja jos oppilasmäärä jäi alle kahdenkymmenen, ei kunnalla ollut velvollisuutta koulun perustamiseen.
 
Heikkinen toteaa tähän (1995, 274), että lakiin sisällytettiin lisäksi kansakoululaitoksen kustannuslaissa kunnille velvollisuus huolehtia pitkänmatkaisten lasten majoituksesta. Lain mukaan asuntola voitiin perustaa koulun yhteyteen, jos koulussa oli yli 20 kansakouluikäistä lasta yli viiden kilometrin säteellä. Säädös osoittautui ajan oloon tarkoitustaan vastaamattomaksi, mutta siitä huolimatta asuntolatoiminta laajeni voimakkaasti 1920-luvulla.
 
Heikkinen (1995, 275) jatkaa, että vuonna 1926 kouluneuvos A.J. Tarjanne jakoi tarkkoja ohjeita asuntoloiden rakentamisen lisäksi myös siitä, kuinka asuntoloissa oli huolehdittava lasten hyvinvoinnista. Tarjanteen mukaan asuntoloissa oli annettava hoidokeille ravitsevaa ruokaa ja asiallinen vaatetus, valvottava oppilaiden koulutehtävien suorittamista, opastettava heitä kehittävissä leikeissä ja taloustoimissa sekä sopivissa käsitöissä. Asuntolanhoitajan tuli olla piiritarkastajan hyväksymä naispuolinen henkilö, jolla oli suoritettuna asuntolanhoitajalta vaadittavat kurssit ja joka mielenlaadultaan oli tehtävään sopiva. Merkittävää on, että vaikka valtiovalta tuki Suomussalmen kuntaa tuntuvin avustuksin, suurin osa kunnan kouluista ja asuntoloista toimi vuokrahuoneissa. Tällä koettiin olevan merkittäviä säästöjä, sillä koulujen yhteyteen olisi pitänyt rakentaa automaattisesti myös toimivat oppilasasuntolat.
 
Kyläkoulujen synty ja voimakas kehittyminen oli saanut nyt alkunsa.